Tammikuun päätös

Olen tässä nyt.. Viikon? Ehkä kaksi? ..katsonut Ally McBealia päivittäin. Monta, monta jaksoa kerrallaan. Lopetin tänään toisen kauden. Ja se, mitä jäi käteen oli aika pitkälti pohdinta omasta parisuhteestani.

Kaikki Ally McBealia joskus katsoneet tietävät varmaan Allyn epätoivoisesta yrityksestä löytää sielunkumppani. Toisen kauden loppupuolella tämä kuitenkin kylmästi kyseenalaistetaan. Esitetään, että ehkä Sen Oikean metsästyksen sijaan pitäisikin tyytyä järkeviin ratkaisuihin. Kuten arvomaailman kohtaamiseen, perhesuunnitelmiin, sen sellaiseen. Pitäisi unohtaa intohimo ja loputon romanttinen rakkaus.

Sitten katsahdin omaa parisuhdettani. Se on järkevä. Se on kaikin puolin hyvin järkevä. Minun ei ole huono olla, enkä usko, että miehenkään on. En tiedä lähtisinkö nimeämään häntä Siksi Oikeaksi, en ole miettinyt sitä oikeastaan sen jälkeen kun täytin 15 ja nyt.. Katsoa nyt sarjaa, jossa lähemmäs 30-vuotias nainen haikailee Sen Oikean, tosirakkauden perään. Hämmentävää.

Kadoitin punaisen langan. Minulle käy niin usein, kun alan vain kirjoittaa keskittymättä sisältöön täysipainoisesti. Kun annan ajatuksilleni vallan. Joka tapauksessa haluan alleviivata kysymyksen onko jokaiselle Sitä oikeaa vai juoksemmeko vain haavekuvien perässä ja toivomme selviävämme?

Ajatuksia ja ahdistusta

Kuten yleensä, tämäkin merkintä menee lähinnä avautumisen puolelle, mutta kun alkaa ahdistaa.

Olen miellyttämisenhaluinen persoona. Minusta tuntuu, että annan itsestäni hirveän tärkeilevän, vittumaisen ja kylmäkiskoisen kuvan, mutta oikeasti välitän. Välitän muista, etenkin läheisistäni ja välillä välitän vähän liikaakin.

Oli ajanjakso, kun en saanut nukuttua kunnolla, kun eräs nuorimies puhui minulle itsemurhasta. Hän suunnitteli sitä, mietti yksityiskohtia, selosti minulle ja minä kilttinä tyttönä käytin hyvin paljon energiaa siihen, että saisin hänen päänsä kääntymään. Tein tyhjiä lupauksia, joista en ole ylpeä, mutta joista silloin paniikissa aioin oikeasti pitää kiinni. Hänen vaiheensa meni kuitenkin ohi ja niin menivät lupauksenikin.

Valkyria sanoi minulle silloin, että murehdin liikaa. Että kulutan itseni puhki muiden ongelmilla, asioilla joille en voi mitään. Mutta kun! Minua ahdistaa kääntää selkäni, jos edes luulen, että sillä voisi olla pienintäkään merkitystä, mitä minä teen. Jos saan edes aavistuksen siitä, että minä voisin ehkäpä oikeasti vaikuttaa.

Sitä, mitä Valkyria ei sanonut ääneen ja minkä tajuamisessa minulla on kestänyt reilu kaksi vuotta on se, että aiemmin mainitun nuorenmiehen tapaan Valkyriakin kuluttaa minua. Todella, todella kuluttaa. Olemme yhteydessä päivittäin. Soittelemme, keskustelemme somessa* ja laitamme viestejä pitkin päivää. Hänellä on masennusta, itsetunto-ongelmia, ahdistusta, asioita, jotka kuluttavat ihmistä sisältä. Ja kun me jaamme niitä, se kuluttaa minuakin. Sellainen minä olen.

Minulle tulee kausia, kun en yksinkertaisesti jaksa. Olen päästänyt hänet niin lähelle, että välillä se yksinkertaisesti vain on aivan liikaa. Tarvitsen tauon. Mutta enhän minä voi vain sanoa hänelle, että hän kuluttaa minut puhki. Tunnen hänet, Valkyria ottaisi sen vain hyvin, hyvin henkilökohtaisena loukkauksena ja minä kaikessa miellyttämisenhalussani olisin hyvin, hyvin ahdistunut.

Niinpä minä vain otan etäisyyttä, mitä en osaa tehdä hienovaraisesti. En vastaa hänen viesteihinsä tai puheluihinsa. Ilmoitan lyhyellä tekstiviestillä, että olen ollut ja tulen olemaan kiireinen for God knows how long. En anna hyvää selitystä käytökselleni. Minulla ei ole hyvää selitystä, joka ei loukkaisi hänen tunteitaan.

Näin vuotta myöhemmin on hyvä sanoa, kuinka hölmö olin silloin, kun mainittu nuorimies avautui minulle. Istuin tietokoneeni edessä tuijottaen hänen kirjoittamiaan ahdistuneita sanoja ja nieleskelin kyyneleitäni. Rakas pikkusiskoni totesi minulle silloin, ettei se olisi mitenkään minusta kiinni, tapahtui mitä tapahtui. Että päätös oli jo tehty, enkä minä oikeasti pystyisi siihen vaikuttamaan. Ja niin minä väsyin yrittämään.

Hän ei tehnyt itselleen mitään. En tiedä onko totta, ettei käytökseni vaikuttanut yhtään, mutta olisihan se hienoa ajatella, että se, kuinka puhuin hänen kanssaan päivittäin, puoliksi pakotin hänet kertomaan minulle kaikenlaista, että se todella olisi tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen. Vakuuttanut, että joku oikeasti välittää.

Nyt, Valkyria pisti minulle viestin.

"Hemmetti, mä tarvitsen sua.."

 Hyvin epäreilu ja ahdistava viesti silloin, kun itse tarvitsee taukoa.

-
*sosiaalinen media

Peliaddiktoitunut tyttö

Olen jo moneen kertaan todennut Steam- alennukset vaarallisiksi.. Osa syy siihen miksi olenkin ollut blogista vähän "tauolla" ovat olleet nämä ihanan halvat pelit Steamissa :( Ostinpas itselleni mm. Mass Effect sarjan kaksi ensimmäistä peliä. Muutama päivä sitten huomasin Sims 3- pelin olevan alennuksessa joten tottakai sekin piti ostaa. Olen onnistunutkin jo huomattavan osan ajastani upottamaan Simsiin. Koukuttava peli ei siitä mihinkään pääse. Myös Mass Effectinkin voin ylpeänä lisätä siihen pelien listaani jonka olen oikeasti loppuun asti jaksanut pelata. Itse nautin tuosta sarjasta scifi/roolipeli- fanina. ME2 en ole vielä paljoa ehtinyt pelaamaan. Äh, kun saisin itseni nyt tuosta Simsistä edes hetkeksi eroon. Seuraava pelihankintani taitaa mennä Skyrimin suuntaan. Eli toisin sanoen minua ei näe sitten pariin kuukauteen missään :3

Hienoa, että edes Saappaaton on saanut otettuaan itseään niskasta kiinni muutosten suhteen. Itse olen onnistunut vähän vaihtelevalla menestyksellä :/ Iltaisin olen vetänyt tanssiliikkeitä lähinnä ja saanut todeta ettei minulla ole kauhean hyvää rytmitajua tanssin suhteen xD No pääasia, että itsellä on hauskaa. Syöminenkin on vähän kuin juosten kustu tapahtunut. Suuhun tungettu mitä sattuu. Herkuista olen jotenkin onnistunut pysymään erossa, vaikka helvetin vaikeaa se tällaiselle leipomisintoiselle "pullahiirelle" on. Vielä kun saisin tuon ahterini raahattua ulos juoksulenkille olisin tyytyväinen. No yritys kuitenkin jatkuu vieläkin.

Luettu: Viattomat

Sain sitten vihdoin ja viimein kahlattua ensimmäisen kirjan kannesta kanteen tänä vuonna. Torey Haydenin kirjoittama fiktiivinen romaani Viattomat päätyi allekirjoittaneen hyllyyn jouluna, kun mies ihanana oli sen "pyynnöstä" hankkinut.

Viattomat (Innocent foxes)

Kirjoittanut: Torey Hayden

Kustantaja: Otava

Ensimmäinen virke: "Kolme päivää Jamie Leen kuoleman jälkeen Dixie oli vähällä jäädä filmitähden ajaman auton alle."

Olen tutustunut Haydenin tuotantoon hyvin perinpohjaisesti, vain kaksi teosta on lukematta, toinen siksi, etten ole sitä saanut käsiini ja toinen on työn alla. Viattomat on hyvin tyypillinen näyte Haydenin tyylistä. Vaikka aiheet ja tapahtumat ovat yleensä Haydenin kirjoissa raskaita ja ahdistavia, hänen tekstinsä on pääosin helposti luettavaa ja mukaansa tempaavaa. Tämän osalta Viattomat ei ollut poikkeus.

Vaikka Hayden on mielestäni ehdottomasti hyvä ja viihdyttävä kirjailija, hänen kirjansa toistavat samaa kaavaa. Alussa tarinan kannalta keskeinen lapsi on aivan helvetin rasittava ja myöhemmin tästä kuoriutuu varsinainen pikku enkeli. Ehkä kaikki lapset ovat pieniä enkeleitä syvällä sisimmässään? Sopivasta ennalta-arvattavuudesta huolimatta kirjoja jaksaa kuitenkin lukea, kerta toisensa jälkeen. Suorastaan syyhysin päästä Viattomien kimppuun, vaikka lopputulema oli suhteellisen arvattavissa jo alkumetreillä.

Ei se määränpää, vaan se matka.

Viattomat vie lukijansa matkalle kesyttämättömään Montanaan, jossa kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtaavat, luoden ristiriidallaan tietynlaisen surrealistisuuden tunteen. Olen aiemminkin itsekseni todennut, ettei Haydenin vahvuus kuitenkaan lepää fiktiivisessä tekstissä (tai sitten se on vain minun päässäni). Henkilökohtaisesti välitän enemmän hänen (enemmän tai vähemmän) tosiasioihin perustuvista teoksistaan, vaikka sopivaa surrealistisuutta löytyy niistäkin.

Tämä oli lukukokemuksena miellyttävä ja etenkin kolme viimeistä puheenvuoroa jättivät jälkeensä sopivanlaisen haikeuden, joka jää silloin, kun haluaa tietää jotakin enemmän. Tarina jätti jälkeensä paljon kysymyksiä, vaikka se tärkeimmät vastaukset antoikin. Jos tähtiä pitäisi antaa, saisi tämä 3½-4 ja Viattomat ei onnistunut tipauttamaan Haydenia suosikkikirjailijoideni listalta.

Kaikin puolin positiivinen lukukokemus siis.

Kahvi, mustana kiitos

Olen sokerin suurkuluttaja. Kahviinkin sitä on pakko saada ja sen lisäksi vielä mielellään jotain makeaa kahvin kanssa. Suklaata, keksi, pullaa, mitä vain makeaa. Sokeria, sokeria, makeaa, makeaa. Ja vaikka Nebulae sen jo totesikin, ei allekirjoittaneesta pullasorsaa saa tekemälläkään, mutta ällöttääpä tuo jatkuva sokerin hamstraaminen silti.

Eräs reilusta ylipainosta kärsivä ystäväni sai pienen kohtauksen, kun ilmoitin nykyään juovani kahvin mustana, vähentääkseni sokerinkulutustani. En tiedä koska olen viimeksi oikeasti saanut huudot, joten tämä suhteellisen äänekkääksi käynyt sananvaihto puhelimitse kyllä pääsi hämmentämään.

"Sä olet nainen vittu alipainoinen, kyllä sä voit juoda kahvin sokerin kanssa!"

Näinpä.

Nautin kyllä edelleen piilosokerista mm. mehujen ja jogurttien yhteydessä, enkä kokonaan sokerittomaan ruokavalioon pyrikään. Ei sitä silti tarvitse kuluttaa pelkästään kahvin kanssa 3-4 kiloa vuodessa (kyllä, aivan järjetön määrä, tiedän).

Muutenkin voisin kyseisestä ystävästäni, ja etenkin hänen suunnattomista itsetunto-ongelmistaan, tehdä suhteellisen pitkän analyysin keittiöpsykologin papereillani, mutta niin.. Ehkei hänen analysointinsa ole minun asiani, eipä ainakaan julkisesti, enkä sitä osaisi ilman halveksuntaa kirjoittaakaan. Enkä nyt halveksi itsetunto-ongelmia suoranaisesti, minulla vain on vittumainen luonne.

Motivaatiokuva #1

Dexteriä seuranneet tunnistavatkin Jennifer Carpenterin näyttelemän Debra Morganin. Tuo vatsa. ♥

Mikä sinua motivoi?

Ensimmäinen viikko ja uutta haastetta

Viime viikko meni melkein kuumeiluksi, eikä räkätaudista ole vieläkään täysin päästy. Tänään kuitenkin aloitin tuon matkan kohti "terveellisempää elämää" oikein kunnon treenillä. Viime viikko meni siis Kesäpepun metsästyksessäkin hukkaan, kun mitään ei utntunut saavan aikaiseksi ja olo oli aivan järkyttävä koko ajan. Joten päätin siitäkin ottaa ensimmäisen viikon uudestaan.

On siis lonkan ojennusta ja loitonnusta, plus entisen Bodyrockin (nykyisen Dailyhiitin) viime vuoden tammikuun 30 day challenge, joka alkoi fit testillä. Koska tätä tuli kokeiltua viime vuodenkin puolella, heitänpä vertailun vuoksi uusia ja vanhoja tuloksia.

Squat jumps

(21)25

Push ups

(18*)26*

Burbees

(8)11

High knees

(60)73

Switch lunges

(20*)25*

Tuck jumps

(3)17

Straight abs

(20*)14

*liikkeen helpotettu versio

Koska en juuri mitään ole melkein vuoteen tehnyt töiden ohella, tulokset onnistuivat kyllä yllättämään positiivisesti. Tästä on hyvä jatkaa!

Todellisuuskysymyksiä

Heräsipä kerran taas ärtymistä siihen, ettei vastapuoli ymmärrä mitä minä sanon. En tiedä johtuuko se minusta, vai siitä, että vastapuoli osaa olla harvinaisen itsepäinen tapaus, tällä kertaa kuitenkin "kiista" syntyi käsitteestä (reaali)todellisuus. Reaali-lisäyksen se sai, kun menin ensin käyttämään ilmaisua "Pysytäänpäs todellisuudessa" ja heti tuli napakka vastaus, että minun todellisuudessani ehkä, enhän minä tiedä mitä hänen todellisuudessaan on.

Ja koska keskustelua käytiin sellaisista olennoista kuin keijut ja haltiat, meinasinpa täräyttää, että näkeekö hän satuolentoja useinkin ja jos näin on, eikö siitä kannattaisi ottaa todisteita talteen ja näyttää muillekin. Tai sitten vaihtaa lääkitystä, mikä ikinä sopiikaan kenellekin parhaiten.

Kun puhun todellisuudesta, tarjoitan tätä maailmankuvaa, jonka suurin osa terveiksi todetuista ihmisistä on omaksunut. Tämän, jossa taikuus on silmänkääntötemppuja ja jossa selittämättömät ilmiöt pistetään aineiden tai huulluuden piikkiin. Kaikki pyritään selittämään. Se on osa ihmisluontoa.

Taisipa neiti ottaa nokkiinsa, kun vertasin taruolentoja Jumalaan - hän kun on melko ateistinen yksilö. Tällaisen tapakyseenalaistajan silmiin varsinainen hörhö, jonka sisko on reikihoitaja ja neiti itse tuntuu selvästi ajattelevan, että maailmassa piilee taikaa ja haltioiden tyyppisiä olentoja. Selvä. Saatan kuulostaa kyyniseltä, mutta minusta se on aivan yhtä naurettavaa kuin sokea usko Raamattuun.

(Anteeksi, jos nyt loukkaan jonkun tunteita tällä mielenilmauksellani.)

Koska mainitsin reikin, otan siihen sen verran enemmän otetta, että sanon vain olevani ottamatta kantaa sen enempää. Se on näitä asioita, joihin allekirjoittaneen on vaikea uskoa ilman omakohtaista kokemusta. En siis halua tyrmätä sitä täysin, en vain tiedä voiko sen toimivuuteen oikeasti luottaa.

En tiedä miksi, mutta minua ärsyttää tämä(kin) aivan suunnattomasti, mutta lievää pakkomielteisyyttä lienee havaittavissa, kun etsin todellisuuden määritelmää jo sivistyssanakirjastakin.

1. se mikä on todellista, todella olemassa olevaa
2. tosielämä, todelliset olosuhteet, tosiasiat, -seikat, realiteetit. esim. Karu, kova, ankara todellisuus. Sodan verinen todellisuus. Arkitodellisuus. Kieltää todellisuus. Jk vastaa todellisuutta. Herätä todellisuuteen. Todellisuus on usein tarua ihmeellisempi. Romaanihenkilö, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa. Erik. esim. Ihmisen sisäinen todellisuus mieli, tajunta sisältöineen .
3. esim. Todellisuudessa toisin kuin näyttää, väitetään, annetaan ymmärtää tms., tosiasiassa, faktisesti. Kömpelöltä näyttävä karhu on todellisuudessa nopea ja notkea. Todellisuudessa hän ajatteli aivan toisin kuin sanoi.
4. se että jokin on todellista
5. todenmukaisuus. esim. Epäillä sielun todellisuutta.

Näin sanoo mielestäni ihan asiallinen Suomisanakirja.fi ja mielestäni se puoltaa omaa käsitystäni siitä, mitä todellisuudella tarkoitetaan. Ei niinkään yksilön maailmankuvaa, vaan yleisesti hyväksyttyä, "faktoihin" perustuvaa käsitystä siitä, mitä on ja mitä ei ole. Itku ja parku. Kyllä hienoista asioista saa ongelmia ja mielipahaa.

Ja jottei tämä aivan pelkäksi nillittämiseksi menisi, niin kerrottakoon, että tartuin todellakin Nebulaen heittämään haasteeseen parantaa elämäntyyliä, ja näin kolmantena päivänä hivenen kirotuttaa, kun lämpö heittelee ja pää on aivan tukossa kiitos flunssan. Silti en ole täysin luovuttanut, teen vain vähemmän, mitä muuten tekisin. Kolmen sarjan sijasta yhden. Toistojen määrän sijaan hyvin, hyvin huolellista liikettä. Lisäksi juon paljon vettä ja lasken päiviä. Menin lukemaan, että 21 päivää pitäisi riittää uuden tavan muodostamiseen. En tiedä uskonko siihen(kään), mutta toivoa saa. Katsotaan kolmen viikon kuluttua miltä näyttää.

RE: Suomiko huono maa?

Ihanaa, että sain Nebulaen pohdiskelemaan omalla merkinnälläni, kun itsepohdiskelin tätä hänen Suomi-merkintäänsä eilen vielä töissäkin. :D En niinkään kannanottona rasismiin tai tähän hänen nostamaansa kohuun vaan ihan vain otsikointia.

Tähän suuntaan ajatuksiani tökkäsi myös työkaverini, joka oli viettänyt joulunsa Unkarissa ja nyt turvallisesti kotimaan kamaralle päästyään totesi: "Kyllä Suomessa asiat on niin hyvin." Hän viittasi muun muassa siihen, kuinka meillä ei ole yhtä paljoa kodittomia, meidän kaduillamme ei kuole päivittäin niin paljoa lapsia.

Kyllä, jotkut asiat Suomessa ovat niin perkeleen hyvin. Olemmehan me hyvinvointivaltioiden kärkipäässä, totta helvetissä joidenkin asioiden on pakko olla hyvin.

~

Lainaus Nebulaelta:

Kansa taitaa tässäkin jakaantua kahteen leiriin; toisten mielestä Suomi todella on paska maa, toiset tuntuvat lähinnä kieltävän kaiken negatiivisen Suomesta.

Henkilökohtaisesti tekisin tämän kahtiajaottelun sijaan myös kolmannen ryhmän, joka tiedostaa, ettei kaikki ole hyvin, myöntää sen itselleen ja pitää sitä silti lottovoittona syntyä Suomeen. Tämä kultaisen keskitien realistijoukko (joka yleensä vaikenee kiistatilanteissa, kuten suurinta massaa edustavan keskiarvoihmisen kuuluukin) voidaan edelleen jakaa kahteen alaryhmään: Niihin, jotka tyytyvät siihen, mitä on ja niihin, jotka haluavat parantaa siellä, missä parantamisen varaa on.

Vaikka itse yleisesti ottaen jokaisella elämän saralla kuulunkin ryhmään, joka tyytyy siihen mitä saa ja osoittaa pienissäkin käänteissä sopivaa muutoskielteisyyttä, en silti aina tahdo ymmärtää sitä, miksi asioiden pitäisi mennä tapaan A, jos tapa B on oikeasti parempi. Se, miten tavan B paremmuus todennetaan niille vastarannan kiiskille, onkin sitten asia aivan erikseen.

~

Toinen lainaus Nebulaelta:

Jos puhutaan suomalaisten yhteisestä itsetunnosta sanoisin sen olevan oikeasti heikko.

Allekirjoitan tämän. Osittain kansamme itsetunnon heikkous johtunee siitä, että olemme edelleen se pieni takapajuinen pitäjä Euroopan laitamilla, ainakin omissa mielissämme. Mutta todellisuudessa Suomi menestyy, joillain osa-alueilla me näytämme muulle maailmalle närhen munat! Olemme olemassa, emme osana Venäjää tai Ruotsia, vaan itsenäisenä Suomena, joka tekee maailmalla paljon. Joka näkyy.

Nyt meidän pitäisi päästää irti tästä junttimaisesta ajattelusta, että olisimme maailman talonpoikia. "Katajainen kansa, jonka itsesäälin määrä, ei mittaa järki eikä Kärki määrää", laulaa Eppu Normaalikin Murheellisten laulujen maassa. Maailma on muuttunut siitä, kun sisulla hiihdettiin kouluun 30km, koko matka ylämäkeen, oli suunta mikä tahansa, muutama kymmen sutta juoksemassa perässä. Meidän pitää päästää irti siitä, mitä olimme, muistella sitä sopivalla ylpeydellä ja rakentaa uusi, päivitetty minäkuva.

Se on vanha vitsi, että Helsingin kaduilla olisi jääkarhuja.

Pohtimisia ruoasta ja ikuinen dilemma

 No näin Saappaattoman Kisulin :3 inspiroimana aloin itse pohtia lähinnä suhdettani ruokaan, joka juoksee siellä jossain syömishäiriöiden, neuroottisuuden ja välinpitämättömyyden välimaastossa.

Jos katson omia ruokailutottumuksia pienenä, näen jonkinlaista ristiriitaa siinäkin. Olin pienenä todella laiha, siitä sain kiittää jotain ”mystistä” virusta mikä ei kuulemma ollut meinannut minusta lähteä mihinkään suuntaan. Laihuuttani ehkä ruokki osaltaan myös nirsouteni. Olin todella huono syömään. Ruoan piti näyttää tietynlaiselta, maistua tietynlaiselta ja ennen kaikkea sen piti tuoksua siedettävältä. Jossain vaiheessa kuitenkin paino alkoi nousta epäterveellisiin sfääreinhin ala-asteikäsenä. Kotonamme nimittäin oli useasti herkkuja, joista allekirjoittanut ei pystynyt/älynnyt pysyä erossa. Tai olin kai hieman lellittykin kun mitään ei kovin paljoa kielletty. Mietityttihän se oma paino jo ala-asteella, ja sain muutamaan otteeseen kuulla olevani lihava luokkatovereilta. Itse en osannut tuon ikäisenä yhdistää, paino-ongelmaani ruokailutottumuksiin.

Yläasteelle mentäessä minua vaivasi jonkin näköinen ulkonäköahdistus. Muutokset tapahtuivat aika nopeasti etten itsekään oikein kaikkea tajunnut. Mässyjen ja huonon ruoan ahmiminen siirtyikin syömättömyyteen. Putosihan se paino nopeasti sinne normaalin rajamaille 60kg. Jälkeenpäin katsottuna terveellistä se ei ollut. Olin aneeminen, jatkuvasti pyörrytti. Omaa terveyttäni aloin vihdoin epäillä jo itsekin, kun erään kouluretken päätteeksi tuuperruin moottoritielle. Koulussakin eräs opettaja huomautti nopeasti laihtumisesta mutta sehän kuitattiin pituuskasvun piikkiin vaikka tämä leidi ollut pituutta paljoa kasvanutkaan. Terveydenhoitajakin uteli painon pudotuksestani, mutta vastaukseksi annoin pelkän ”jätin turhat syömiset pois” mikä terveydenhoitajan korviin kuulosti miellyttävältä mutta mitä todella tarkoitin oli, että ne syömiset oli lähes kokonaan jätetty pois.

No lukion ja yläasteen väliin onkin mahtunut jos minkälaista ongelmaa. Eräässä masennusvaiheessa, painoni alkoi jälleen nousemaan. Hävettää myöntää, mutta seurustelun jälkeen tämänkin tyllerön perä alkoi leventyä entisestään. Taisin korkeimmillani painaa lähemmäs 80kg, kunnes koko homma alkoi jälleen vituttaa. Laihdutus jälleenkään ei ollut tervettä. Kävin päivittäin 30minuutin juoksulenkillä, ruoaksi vedin yksinäisen paahtoleivän tai pari, jos oikein kovasti poltteli, nälän korvasin vedellä, sokerinhalun omenalla. Jälleen kun jälkeenpäin mietin niin hulluhan tuollainen dieetti oli n.10kg painonpudotuksesta huolimatta. Ehkäpä tätä huonoa ruokailua edesautti addiktioni internettiin ja peleihin, jolloin oli helppo unohtaa nälkänsä. Ikävää mutta nälkäänkin tottuu, pian sitä ei tunne lainkaan. Jos päivän päätteeksi oli huono olo hoin itselleni olevani ylpeä kun en ole sortunut, näin sain itseni pidettyä tyytyväisenä jos tuo ”paha” nälkä vaivasi. Itsepetos on kamala asia.

Vaaka on SAATANASTA!! En ole sille astunutkaan tuon laihdutusepisodin jälkeen. Osittain siitä syystä etten uskalla, osittain koska koen vaa'an turhana. Olen kuitenkin viimeaikoina ahdistuksissani seuraillut omia syömisiäni.. taas.. Mieleni jakautuu kahteen, toinen käskee olla syömättä ja toinen pirulainen huutaa, että syö ihan helvetisti. Toisilla on enkeli ja piru olkapäillä, minulla kaksi pirua. Kultaista keskitietä en ole vielä löytänyt. Olen kuitenkin jo aika tympääntynyt siihen etten saa mistään ruokavaliosta kiinni; joko syön liian huonosti tai sitten liian huonoa ruokaa. Joskus ei vain jaksa kiinnostaa. Pahiten tuo näkyy päivittäisessä jaksamisessakin.

Voisin huvikseni heittää terveyshaasteen Saappaattomalle ja muillekin. Saappaattomasta nyt ei pullanmussuttajan näköistä saa tekemälläkään, mutta jokaisella naisella tuntuu olevan se jokin kohta kehosta (tai kohdat) jotka omasta mielestä ovat löllöt tai muuten vaan epämääräiset. Kiinteytys kelpaisi kyllä allekirjoittaneellekin, mutta jos edes ensimmäiseksi haasteeksi ottaisin terveet elämäntavat ja laihduttamisen takaisin normaaliin rajoihin. Haasteeseen kuuluu terve ruokailu, urheilu ja painonpudotus/kiinteytys, mikä kenenkin tavoitteeseen sopii. :) Voitaisiin ottaa viikottaiseksi (tai useammin) tavaksi postata kuulumiset näiltä tiimoilta; miten on tavoitteissa pysynyt, millaiset tavoitteet on asettanut, mitä on syönyt ja miten urheillut. Jos minäkin saisin vihdoin suhteeni ruokaan tervehenkiseksi ettei tarvitsisi vaikuttaa ihan jakomielitautiselta. :D

Kriittinen maanantai ja tuplapostailua

Meninpä selailemaan laihdutusblogeja, ja vaikkei tuo laihduttamisen tarve allekirjoittaneella suunnattoman suuri olekaan, iski se säännöllisesti vierailunsa tekevä kiinteytymisen tarve kylään. Ja vaikka nämä laihdutusblogit harvemmin edes iskevät missään mielessä, Beibegeenien metsästys kyllä kuulosta hyvältä. Ja kun siihen lisätään jo vähän vanha ja "hukassa" oleva Ellen Kesäpeppu-blogi, saadaan Saappaattomalle jälleen yksi alkuvuoden projekti.

Ja koska aloittaa pitää nyt, eikä hetken päästä, ensimmäisen liikkeen sarjat on tehty. Kesäpeppu, here I come!

Maailman haastavin tuplavokaali

Allekirjoittanut pääsi taas yhden työnantajan kanssa käydyn puhelun jälkeen toteamaan, kuinka vaikea on sanoa jotain niin lyhyttä ja ytimekästä kuin "ei". Osaan mielestäni kiittää ja yleensä pyytää anteeksikin, mutta kieltäytyä en helvetti soikoon osaa. Se on aivan sama, kuinka paljon ajattelen, että nyt en kyllä suostu, nyt sanon suoraan, ettei onnistu. Ennen kuin tajuankaan, "kyllä" on päässyt taas livahtamaan huulilta ja kaverin vastakohta roikkuu jossain kitalaessa suotumatta yhteistyöhön.

Pitäisikö sitä tehdä itsestä narri ja alkaa harjoitella kieltäytymistä oikein peilin edessä?

Minulle kieltäytyminen on yleensä vaikeaa siksi, että haluan miellyttää ihmisiä. Helpoin tapa tehdä niin on tehdä kuten he pyytävät. Kun pitäisi kieltäytyä, minua alkaa pelottaa. "Entä jos..?" Kysymys ei oikeastaan edes koskaan muotoudu loppuun asti. Kyseenalaistava alku riittää.

Entä, jos..?

Koetin tänään ymmärtää itseäni vähän paremmin ja tutkailla, mikä minua oikeastaan kieltäytymisessä pelottaa. Se, että näytän huonolta työntekijältä? Se, että minulta loppuu työt? En löytänyt mitään rationaalista vastausta. Kai jossain tuolla uhkaava taloudellinen maailmanloppu pelottaa tällaistap ientä ihmistä ja kiinni pidetään siitä, mitä on, tässä tapauksessa työstä. Ehkä maailmalla vallitseva taloudellinen epävarmuus hiljentää järjen äänen, eikä sitä sitten enää ajatellakaan, mihin itsensä tuupataan.

Ehkä ne ovat kaikki tekosyitä. Ehkä, ehkä, ehkä.

Suomiko huono maa?

En nyt voi olla ottamatta kantaa tähän viimeaikaiseen julkisuudessa olleeseen keskusteluun Suomesta ja rasismista. Koko roskahan lähti liikkeelle kun toimittaja/kirjailija Abu-Hanna Umayya kritisoi Suomea rasismista. Vastaväitteiksi julkaisi Ulla Appelsin oman kirjoituksensa Prinsessa ja Herneen, jossa hän muistutti Abu-Hannaa kuinka hyvin Suomi on häntäkin kohdellut. Kansa taitaa tässäkin jakaantua kahteen leiriin; toisten mielestä Suomi todella on paska maa, toiset tuntuvat lähinnä kieltävän kaiken negatiivisen Suomesta.

Oma lähtökohtani itse rasismiin on tuomitseva. En voi ymmärtää ihmisiä, jotka etukäteen tuomitsevat toiset rodullisten piirteiden takia kuin tuomitsisivat tekojen takia. Väkisin kuitenkin mietin kävelevätkö nuo vähän käsikädessä? Siis tulkitaanko suomalaisten kritiikki ulkomaalaisten tekoja kohti helposti rasismiksi? Nykyään tuntuu ettei minkään näköistä kritiikkiä, edes asiallista, ei saisi heittää ilmoille esimerkiksi Suomen maahanmuutto- ja pakolaispolitiikasta. Yleistämistä kannattaa tietenkin välttää. En lähde pohtimaan, niin kuin moni muu, kuinka paljon ulkomaalaiset rötöstelevät Suomessa, minulla ei ole todisteita suuntaan eikä toiseen. Nykymaailma on kehittynyt lähinnä siihen suuntaan, että valkoihoisen pitäisi ikuisesti olla häpeissään menneistä vaikka samalla unohdetaan, että esim. orjuutta on ollut ihan ilman tuota pahaa valkoista miestä. Monessa kansassa on jo valmiiksi ollut oma alentava hierarkiansa. Olen huomannut, että jotka itse huutelevat muita rasisteiksi saattavat omata itse rasistia piirteitä. Eräiden mielestähän länsimaalaista kohtaan ei voi olla rasisti. Karua, että tässä maailmassa saa ylpeillä omalla taustallaan niin kauan kunhan ei ole valkoihoinen. Umayya tekstissään antoi töykeän vaikutelman sekä sai Suomen kuulostamaan lähinnä kauhutarinalta. Saattoiko Umayyan muisti olla vähän valikoiva ja muistaa ne pahimmat jutut Suomesta? Onko se reilua meitä hyvin käyttäytyviä suomalaisia kohtaan, että joku yleistää meidät rasistisiksi parin huonon ihmisen takia? Minusta ei.

Toisaalta olen itsekin joutunut rasismin kohteeksi Suomessa, vaikka olen supisuomalainen. Eräs herrasmies tuli auliisti sanomaan, että te venäläiset ette ole tervetulleita Suomeen, että painukaa vaan vittuun. Siinä oli yläasteikäisellä Nebulaella hieman pohdittavaa, kun ensimmäisenä mieleen tuli, mutta enhän minä ole venäläinen.. Mies oli siis ulkonäköni perusteella tuominnut minut. Ei muutenkaan ole jäänyt viimeiseksi kerraksi kun olen rasismia todistanut, mutta harvemmin.

Tuntuu, että eräät ihmiset haluavat uskoa sokeasti Suomen olevan se täydellinen paikka elää, oikea Eden. Suomi on kuitenkin erilainen paikka elää kuin käydä lomalla. Lomalla ollessaan tutustutaan niihin paikkoihin ja ihmisiin, jotka ovat tottuneet ulkomaalaisiin. Täällä asuessaan on usein erilainen ääni kellossa. Ei tämä pelkästään Suomessa kuitenkaan näin mene, sama koskee muitakin maita. Ennakkoluulot vaivaavat joka paikassa. Suomen valtio kuitenkin tukee maahanmuuttajia aika ruhtinaallisesti verrattuna esim. opiskelijoihin. Systeemi, ehkä myös osaltaan tukee ennakkoluuloja ”laiskoista” pakolaisista kun koko elämä tarjotaan valmiiksi, sen sijaan että tarjoaisimme ne pelkät välttämättömät välineet joilla maahanmuuttajat voisivat luoda omaa uraansa Suomessa. Unohdetaan, että monessa maassa ei välttämättä ole minkäänlaista sosiaalistaturvaa, vaan ihmisten on pakko jotain ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä. Idiootteja löytyy kaikista osapuolista. Nämä ovat juuri niitä keskusteluita, jotka houkuttelevat näitä argumentoinnin lahjakkuuksia haukkumaan vastapuolen väittelijät. Ensin vedetään ÄO-kortti, ja jos se vastapeluri ei loukkaannu siitä niin silloin kaivetaan jo henkilökohtaisuuksia.

Voisiko Umayya olla edes osittain oikeassa? Olemmeko me suomalaiset työntäneet päämme niin syvälle Suomineidon suloiseen perseeseen, että olemme sokeita maamme ongelmille? Onko meidän kollektiivinen itsetunto niin heikko, että tartumme jokaiseen negatiiviseen kritiikkiin kuin meitä olisi syvästi loukattu? Jos puhutaan suomalaisten yhteisestä itsetunnosta sanoisin sen olevan oikeasti heikko. Tämä näkyy siinä, että kyttäämme suominaisten ja miestemme tekemisiä ja saavutuksia ulkomailla. Seuraamme myös tiiviisti kuinka Suomesta uutisoidaan muissa maissa. Jos kyse on kehuista, juoksemme Suomenliput kädessä torille yhdessä kännäämään ja juhlimaan. Jos kyse on kritiikistä, pitää isoin joukoin haukkua kritiikin tehneen maa paskaksi. Käyttäydymme siis suurinpiirtein kuin pakit saanut humalainen mies. Suomi alkaa lähinnä muistuttaa pientä Amerikkaa. Meille opetetaan pienestä pitäen kuinka Suomi on maailman paras maa. Meille opetetaan kuinka tänne syntyminen on lottovoitto. Ensimmäiset 18v. Siinähän se meneekin kun ei ole tarvinnut itse hoitaa omia asioita. Aikuisuuden myötä alkaakin se karu todellisuus ja Suomen ongelmat korostuvat, mutta silti hoemme itsellemme, että Suomi on paras maa. Meitä ei saa haukkua, mutta muita saa. Kriittisyyttä olisi hyvä opettaa jo nuorillekin, jotteivät pitäisi asioita aivan niin itsestäänselvyyksinä vaan tutkisivat ympäristöä paremmin, ottaisivat kantaa ja kiinnostuisivat maamme politiikasta. Suomi pitäisi aina saada esittää ulkomaille kauniissa valossa eksoottisena ja täydellisenä. Jos vähänkin maamme ihmisistä pääsee huonoa materiaalia muille, vaivumme syvään häpeään, koska itsetuntomme ei kestä, jos joku ei pidäkkään kauniista Suomineidostamme. Suomea kritisoijille huudetaan, että muuttaisivat sitten muihin maihin jos ei täällä olo kelpaa. Näistä asioista pitäisi nyt kuitenkin pystyä keskustelemaan ihan sivistyneestikin ilman toisten panettelua, uhkaamista ja haukkumista. Mutta helppohan täällä internetin anonyymiyden suojassa on helppo loksuttaa leukojaan. Jos totta puhutaan sanoisin paljolti usean suomalaisen olevan kateellisia, ikivalittajia kuin rasisteja. Jos niitä ongelmia ei löydy ihonväristä, uskonnosta, poliittisistä näkemyksistä, siviilisäädystä, ammatista, painosta, iästä, sukupuolesta niin sitä löytyy vihdoin vaatteistakin. Ongelmat löytyvät aina siitä toisesta ihmisestä mutta peiliin ei uskalleta katsahtaa. Ei osata olla onnellisia niistä naapurin saavutuksista vaan pitää itse olla parempi ja vähätellä toisia. No en tuomitse sillä vaikeaahan se on välillä myöntää omat ongelmansa. On niin paljon helpompaa sysätä syyt epäonnistumisiin muiden niskaan.

Suomea saa rakastaa ja meillä on moni asia täällä hyvin, mutta ei saisi sulkea silmiään niiltä ongelmilta joita meitä vaivaa. Umayya saattoi kirjoituksellaan sohaista ampiaspesää. Ja Appelsin antoi oman osuvan panoksensa keskustelulle. (On siinä muuten eeppinen sukunimi Appelsin.) Koko aiheen saama julkisuus kertoi ehkä sen kuinka paljon oikeasti tarvitsimme tällaista keskustelua. Pointtini nyt koko kirjoituksessa lähinnä oli, että rasismi on tuomittavaa, mutta joku järki tässä lynkkaustouhussakin pitäisi olla. Just my two pennies worth. :)

Vuoden toinen merkintä

(..ja koko blogin kahdeskymmenes.)

Luulin olevani nopea ja ehtiväni kirjoittaa vuoden ensimmäisen merkinnän, mutta toisin kävi, joten tyydytään toiseen. :D Mitään briefiä en päättyneestä vuodesta suostu tekemään, kun vitutus on tällä hetkellä, tämän hetkistä tilannetta kohtaan, niin suunnattoman suuri. Katsotaan jos tässä kuluvan kuun puolivälin tienoilla saataisiin jonkunlaista tietoa paremmasta.

Uuden vuoden lupailuista voisin mainita sen verran, että niitä tuli tehtyä hyvin vähän. Ajattelin kuitenkin (taas) elvytellä vähän lukemisharrastustani, ja kahlata ensimmäisenä tuon kesken olevan Enkelipelin loppuun. Sen lisäksi toivon, että saisin aikaiseksi tutustua muutenkin Eurooppalaiseen kirjallisuuteen, joten tutustumisen arvoisia kirjailijoita kyseiseltä mantereelta saa suositella kaikessa rauhassa. Listailen niitä varmaan jossain vaiheessa, ihan vain pitääkseni motivaatiota yllä.

Mitäs muuta? Ei kai mitään.

Hyvää jo alkanutta vuotta itse kullekin säädylle ja muistelkaapas sitä, että maailma näyttää paremmalta, kun vähän viitsii hymyillä. Ainakin jonkun toisen näkövinkkelistä, jos ei omasta. Mukavampi se on hymyileviä ihmisiä katsella kuin murjottavia.

Hejsan vaan ja hyvää uutta vuotta!

Äh, olenpas nyt unohtanut tämän blogin kokonaan jonnekin omien aivojeni synkkien poimujen uumeniin. Koska en jaksa nyt keksiä mitään fiksua, niin teenpäs tällaisen perinteisen kysymys/vastaus- postauksen viimevuodesta. :) Muutkin voivat toki vastailla näihin.

1. Mitä lupasit viime uutena vuotena?
- Muistaakseni lupasin syödä vähemmän karkkia ja suklaata, ja elää terveellisemmin.

2. No piditkö sanasi?
- En :D Ei siinä tainnu kahtakaan viikkoa mennä.

3. Olisiko ollut jotain mitä olisit halunnut viime vuonna toteuttaa?
- Olihan mielessä kaikenlaista kunnianhimoista toimintaa kuten omaa pelin tekoa, sarjakuvan tekoa, romaanin kirjoittamista, taiteilua.. Toteutukset jäivät aika puolitiehen.

4. Mitä kaduit vuonna 2012?
- Etten yrittänyt kovemmin pitää lupauksiani.

5. Mikä oli parasta vuonna 2012?
- Kaikki ja ei mikään :D Turha muistella menneitä pahalla, kun se ei mitään muuta.

6. Oliko 2012 hyvä vuosi?
- Kohtalaisen :)

7. Miten koet muuttuneesi viime vuoden aikana?

- En mitenkään, en usko, että vuodessa ehtii kovin dramaattisesti normi-ihminen muuttua.

8. Aiotko pitää sanasi?
- Jaa-a, riippuu siitä mitä lupasin :'D

9. Mitä lupasit tänä vuonna?

- En tainnut mitään? Olin pienessä humalassa, joten saatoin hyvinkin luvata läjäpäin asioita joita näin selvinpäin en sitten enää muista.

10. Mitä kaikkea aiot tänä vuonna toteuttaa?
- Varmaan samat mitä lupasin viime vuonnakin.

11. Tuleeko tästä vuodesta hyvä vuosi?
- En ole ennustaja, joten saas nähdä. :p

Hyvää uutta vuotta kaikille!