Allekirjoittanut pääsi taas yhden työnantajan kanssa käydyn puhelun jälkeen toteamaan, kuinka vaikea on sanoa jotain niin lyhyttä ja ytimekästä kuin "ei". Osaan mielestäni kiittää ja yleensä pyytää anteeksikin, mutta kieltäytyä en helvetti soikoon osaa. Se on aivan sama, kuinka paljon ajattelen, että nyt en kyllä suostu, nyt sanon suoraan, ettei onnistu. Ennen kuin tajuankaan, "kyllä" on päässyt taas livahtamaan huulilta ja kaverin vastakohta roikkuu jossain kitalaessa suotumatta yhteistyöhön.
Pitäisikö sitä tehdä itsestä narri ja alkaa harjoitella kieltäytymistä oikein peilin edessä?
Minulle kieltäytyminen on yleensä vaikeaa siksi, että haluan miellyttää ihmisiä. Helpoin tapa tehdä niin on tehdä kuten he pyytävät. Kun pitäisi kieltäytyä, minua alkaa pelottaa. "Entä jos..?" Kysymys ei oikeastaan edes koskaan muotoudu loppuun asti. Kyseenalaistava alku riittää.
Entä, jos..?
Koetin tänään ymmärtää itseäni vähän paremmin ja tutkailla, mikä minua oikeastaan kieltäytymisessä pelottaa. Se, että näytän huonolta työntekijältä? Se, että minulta loppuu työt? En löytänyt mitään rationaalista vastausta. Kai jossain tuolla uhkaava taloudellinen maailmanloppu pelottaa tällaistap ientä ihmistä ja kiinni pidetään siitä, mitä on, tässä tapauksessa työstä. Ehkä maailmalla vallitseva taloudellinen epävarmuus hiljentää järjen äänen, eikä sitä sitten enää ajatellakaan, mihin itsensä tuupataan.
Ehkä ne ovat kaikki tekosyitä. Ehkä, ehkä, ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti